Puheenvuoro draamakasvatuksen (ja muidenkin taito- ja taideaineiden )puolesta!!!

Keskustelu koulujen taide- ja taitoaineiden opetuksen määrästä nostaa aika ajoin päätään. Taideaineisiin iskeneiden säästötoimenpiteiden jälkeen kallistutaan jälleen suuntaan, jossa nähdään taideaineet tarpeellisena osana lapsen kokonaisvaltaista kehittymistä. 2010 opetusministeri Henna Virkkunen kannattaa voimakkaasti taideaineiden lisäämistä tuntien vähentämisen asemasta...uusia taideaineita esitetään otettavaksi osaksi opetusta..esitykset eivät kuitenkaan koskaan tunnu saavan tarpeeksi kannatusta... Jo 2009 on asetuttu erityinen työryhmä, jonka tehtävänä on taito- ja taideaineiden osuuden vahvistaminen kouluissa. Usean vuoden ajan peruskouluissa taito- ja taideaineiden on kuitenkin täytynyt puolustaa paikkaansa osana koulupäivää. Jos taideaineiden tuntimäärää tahdotaan lisätä, on vaihtoehtoina joko oppituntien lisääminen tai sitten jostakin aineista on otettava pois. Mahdollista voisi olla myös kaikkiaan valinnaisten aineiden määrän lisääminen. Jotta muista kouluaineista ei jouduttaisi karsimaan, yhtenä ratkaisuna on nähty koulun jälkeisen iltapäiväkerhotoiminnan virkistäminen. Muutaman viime vuoden aikana Suomessa onkin käynnistynyt 12 000 liikunta, musiikki ja käsityökerhoa. Siitä kuinka monta draama, ilmaisu tai näytelmäkerhoa on perustettu ei mainita mitään.

(http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2010/04/1099774)

Koulun taito- ja taideaineiksi luetaan perinteisesti ainakin käsityöt, kuvaamataito ja musiikki. Taideaineiden joutuessa jo nyt puolustamaan asemaansa ja tuntimäärien vähennyttyä ennestään esim. ainoastaan yhteen musiikkituntiin viikossa, on äärettömän vaikeaa ehdottaa kokonaan uutta taideainetta otettavaksi osaksi suomalaista peruskoulujärjestelmää. Kuitenkin aion uskaltautua sen tekemään:

draamakasvatuksen tulisi ehdottomasti olla koulussa omana aineenaan useasta eri syystä!

Rusanen (2001, 56) listaa opetushallituksen ylitarkastaja Inari Grönholmin kirjaamia ilmaisutaidon yleisiä tavoitteita. Grönholm toteaa ilmaisutaidon olevan aine, jossa oppilaan koko persoonallisuus kehittyy. Aineen tavoitteena on kehittää esteettis-eettistä elämänasennetta, humanistista suhtautumista toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan sekä vuorovaikutustaitoja. Ilmaisukasvatuksen avulla voidaan oppia myös mm. eettisten valintojen merkitystä, tunteiden ymmärtämistä sekä kehittää myönteistä suhtautumistapaa yksilöä, ryhmää, yhteiskuntaa ja erilaisia kulttuureja kohtaan, rohkaista monipuoliseen ilmaisuun, kehittää valmiuksia arvioida kriittisesti

ja oppia ymmärtämään kulttuurin kehittäminen ja vastaanottaminen elinikäisenä prosessina. (Rusanen 2001, 56.)

Mitä tällainen paljon lupaava draamakasvatus, ilmaisutaito tai teatterikasvatus sitten käytännössä tarkoittaisi? Jos draamatyöskentelyn avulla voidaan todella oppia edes murto-osa yllä mainituista asioista, eikö ole käsittämätöntä, ettei kyseinen oppiaine kuulu koulujen opetusohjelmaan? Draama- tai ilmaisukasvatuksen tavoitteet voivat kuulostaa hyvin yleviltä, mutta käytännössä kyseessä on konkreettinen toimintamuoto, johon jokainen osallistuja voi osallistua omista lähtökohdistaan käsin. Draamakasvatus tässä yhteydessä voitaisiin määritellä omaa ajattelua herättäväksi, voimakkaasti osallistavaksi, mukaansa tempaavaksi tekemiseksi, jossa osallistuja kokee onnistumisen hetkiä ja elämyksiä. Toiminta voi sisältää esimerkiksi erilaisten eettisten kysymysten käsittelyä draamatarinan muodossa tai tarkoittaa yhdessä käsikirjoitettavaa ja esitettävää näytelmää. Tekeminen ja prosessi tarjoavat monia erilaisia hetkiä käsitellä vaikeitakin asioita ja antaa erilaisille tunteille näkyvä muoto. Merkityksellistä ei ole niinkään hieno esteettinen lopputulos esim. valmis teatteri esitys vaan pikemminkin matka, joka tehdään tätä esitystä valmistettaessa.

Teatterikasvatus on myös käyttökelpoinen eri oppiaineita yhdistävän projektin pohja. Onnistuneessa teatterikasvatukseen pohjautuvassa projektissa jokainen voisi toimia itseään kiinnostavalla sektorilla esim. lavasteiden/musiikin/valojen/äänien tekijänä. Valmiin lopputuloksen näkeminen ja prosessissa mukana oleminen voisi parhaimmillaan toimia vahvana minäkuvaa vahvistavana tekijänä. Hyvin ujokin lapsi voi rohkaistua esiintymään saadessaan olla lavalla esimerkiksi muiden kanssa yhdessä vaikkapa kuorossa. Onnistuminen esityksessä, vaikkapa vain hyvinkin pienessä roolissa vaikuttaa puolestaan positiivisesti itsetuntoon. Uskoisin saman pätevän myös lapsiin, joilla olisi esimerkiksi erityyppisiä oppimisvaikeuksia. Pienessäkin roolissa onnistuminen voisi olla hyvin merkittävää lapselle, jonka koulumenestys ei ole välttämättä muuten parhaasta pasta. Yhdessä tekeminen lisää myös tunneta joukkoon kuulumisesta ja ehkäisee parhaimmillaan jopa syrjäytymistä.

Teatterikappaleen tekeminen opettaa myös pettymysten sietoa - jos ei saa juuri haluamaansa roolia, positiivisen ja negatiivisen kritiikin vastaanottoa, muiden huomioon ottamista sekä pitkäjänteisyyttä. Teatteri esitys/projekti on kokonaisuus, joka on tehtävä ja harjoiteltava yhdessä erilaisten osallistujien kanssa. Tiimityöskentely ja kompromissit ovat välttämättömiä prosessin aikana.

Jotta draamakasvatuksesta tulisi oppiaine, tulisi asenneilmastossa tapahtua suuria muutoksia. Useat vanhemmat ovat huolissaan siitä miten taide- ja taitoaineiden oppiminen voi tapahtua ns. akateemisten aineiden kustannuksella vaikka oikein integroituna esim. draamatarinoiden avulla voitaisiin tukea muiden aineiden oppimista. Muitakaan taitoaineita, saati sitten “ylimääräistä” draama- / ilmaisukasvatusta ei koeta tarpeelliseksi osaksi peruskoulujärjestelmää. Taitoaineet nähdään pahimmillaan vain turhana resurssina, tärkeämpää olisi keskittyä “oikeisiin” ja “hyödyllisiin” oppiaineisiin.

Mielestäni olisi jo korkea aika tuoda esiin se seikka, että suomalaisessa peruskoulussa ei välttämättä ylipäätään tueta niitä valmiuksia, joita kuitenkin aikuisilta yhteiskunnan jäseniltä odotetaan. Vaikka parannuksia opetukseen on tullut huomattavasti viime vuosina, tuntuu koko koulujärjestelmä pohjautuvan systeemiin, joka ei palvele esim. ns. korkean aktiivisuuden omaavia lapsia. Usein nämä tietopainotteisissa aineissa menestymättömät lapset voivat olla kuitenkin varsin “lahjakkaita” taitoaineiden kyseessä ollessa. Tämä voi yksinkertaisesti selittyä sillä, että oppimiseen liittyy heille liian vähän toimintaa. Koulussa pitää pystyä istumaan hiljaa ja paikallaan opettajan määrittelemiä aikoja. Huomattava määrä tiedosta opitaan joko kuulo- tai näköaistin avulla ja lasten tietoutta sekä osaamista testataan kirjallisilla kokeilla. Kuitenkin työelämässä arvostetaan hyviä koulunumeroita enemmän mm. ihmisen aktiivisuutta, sosiaalisia taitoja ja kykyä ilmaista itseään : toisin sanoen niitä taitoja, joita koulussa olisi voitu opetella luontevasti draamatyöskentelyn lomassa.

Pienillä lapsilla kykyä itsenäiseen ajatteluun, asioiden kokeilemiseen, liikkumiseen, ja yhdessä tekemiseen on luonnostaan. On jotenkin nurinkurista, että lapsia aletaan pienestä pitäen hillitä istumaan hiljaa paikallaan ja monen hiljaisen vuoden jälkeen taas työelämässä oletetaan, että saman henkilön tulisi todella aktiivisesti pystyä tuomaan itseään esiin - ylipäätään saadakseen mitä tahansa työtä.

Mietitäämpä vielä niitä suuria muutoksia, joita Suomessa on tapahtunut vaikkapa 20 viimeisen vuoden aikana. Suomalaisessa yhteiskunnassa on nykyisin aivan uudenlaisia haasteita esimerkiksi lisääntyneen maahanmuuton, laman ja työttömyyden myötä. Lasten ja nuorten pahoinvoinnista kertoo paitsi teini-ikäisten lisääntynyt huostaanotto myös kouluampumissurmien kaltaiset tragediat. Draamatyöskentely voisi olla yksi työskentelyvälinen lasten ja nuorten tavoittamiseksi – ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja vielä lopuksi. Kaikilla lapsilla on tarve kuulua ajoittain johonkin omaa minuttaan suurempaan kokonaisuuteen. Jos koulut eivät tulevaisuudessakaan tule tarjoamaan draamakasvatuksen kaltaista taide- ja taitoaineisiin pohjautuvaa (projektitoimintaa )systemaattisesti kaikille oppilaille, jää jatkossakin vahvasti vanhempien vastuulle tarjota lapsilleen toimintaa, jonka avulla lapsi voi työstää erilaisia asioita, oppia maailmasta ja kasvaa ihmisenä.

Lähteitä ainakin:

http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2010/04/1099774#kommentit)

Rusanen, Soile. 2001. Teatteri – huutolaislapsi suomalaisessa koulussa. Teoksessa Korhonen, Pekka, Ostern Anna-Lena (toim.) Katarsis, draama, teatteri ja kasvatus. Atena Kustannus. Jyväskylä.