Ajatuksia ja muistiinpanoja Philip Taylorin teoksesta Applied theatre.

Loma on itselleni luovaa aikaa, vain harvoin arjen pyörityksessä ehtii luomaan mitään uutta. Olen aikaisemmin lukenut  teatterikasvastuksen mahdollisuuksia esittelevän teoksen ja nyt palaan jälleen aiheeseen tavoitteenani käsikirjoittaa muutama draamakokonaisuus, joita voisin ensi vuonna kenties kokeillakin

Applied theatre.

-Creating transformative encounters 

in the community. Philip Taylor.

Philip Taylorin kirja on ehdottomasti ajan hermolla ja heti alusta alkaen lukemisen tekee mielenkiintoiseksi mahdollisuus soveltaa tietoa nimen omaan tähän päivään. 

Lukemista vaikeuttaa hieman, että kaikille käytetyille ilmaisuille ja termeille ei ole käsitykseni mukaan vielä suomen kielessä vakiintuneita vastineita. On myös mahdollista, että käsitteiden nimet vaihtelevat ja niitä käytetään suomen kielessä eri merkityksissä. Kirjan otsikko voisi taipua suomen kielellä käytännön teatteriksi tai soveltavaksi tai sovelletuksi teatteriksi. Yksi mahdollinen käännös kirjan otsikoksi voisi olla ”Soveltava teatteri. Yhteisöä uudistavia kohtaamisia rakentamassa.” Käännös kuulostaa kankealta, mutta ajatus tulee selväksi. Kyseessä on teatterimuoto, joka opettaa meitä opettamaan muita. Keskeistä on, että toiminta on aina räätälöity nimenomaisesti tietylle yhteisölle ja sen tavoitteena on käsitellä tiettyjä etukäteen määriteltyjä ongelmia tai vaikkapa traumoja. Tavoitteena on herättää keskustelua, ajattelua, vaihtoehtoisia toimintamalleja sekä tarjota osallistujille mahdollisuuksia käsitellä ja työstää vaikeita aiheita. 

Taylor esittelee teoksessaan muutamia asuinalueita, joissa  erilaiset ongelmat kuten   

huumeet, väkivalta, nuorten syrjäytyminen jne. ovat kasaantuneet. Vaikka Suomessa ei olekaan vielä samassa mittakaavassa ”huonomaineisia” asuinalueita, on täälläkin jo jonkin verran alueita, joilla tietyt ongelmat voivat olla yleisimpiä. Ongelmat voivat liittyä esimerkiksi päihteisiin, työttömyyteen tai runsaaseen maahanmuuttajien lukumäärään asuinalueella. Lähiöteatterit ja yhteisölliset teatterimuodot nostanevatkin Suomessakin lähiaikoina päätään laajemmassakin mittakaavassa, myöskin esimerkiksi viimeaikoina esillä olleen sosiaalisen sirkuksen työskentelyn tavoitteet tähtäävät niihin samoihin tavoitteisiin mitä Taylor tuo teoksessaan esiin.   

Philip Taylor mainitsee, että tunnusomaista tälle uudelle teatterimuodolle on nimenomaan lähtökohta keskustelun herättämisestä. Siinä suhteessa applied theatren lähtökohdat ovat osittain samat kuin Augusto Boalin alulle laittamassa ”sorrettujen” yhteisöteatterissa ja nyttemmin esimerkiksi forum-teatterissa tai Alan Owensin kehittämässä prosessidraamassa. Myös theatre in education- (TIE-teatteri, Suomessa usein nimetty työpajateatteriksi) tyyppisten teatterimuotojen lähtökohdat ovat hyvin samansuuntaisia kuin Philip Taylorin esittelemässä teatterimuodossa.

   

Applied Theatren tärkeimmät tavoitteet ovat seuraavat:

- Teatteri-ilmaisuun pohjaava työskentely auttaa eri aiheiden prosessoinnissa

- Teatterin kautta voidaan lisätä yhteisön tietoisuutta tietystä asiasta (esim. hiv-valistus)

- Teatterin tekeminen toimintamuotona antaa yleisöllekin mahdollisuuden testata erilaisia vaihtoehtoja

-Teatteria käytetään psykologisten haavojen parantamiseen. 

Esimerkkinä psykologisten haavojen parantamisesta Taylor esittelee Twin Towerin sortumista todistaneille pojille suunnitellun roolileikin (roleplay). Roolileikin toteutustavat olivat mielestäni osittain samanlaiset kuin prosessidraamassa tai sosiodraamassa, joissa tavoitteeksi olisi laitettu osallistujien mahdollisuus käsitellä jotakin tiettyä asiaa. Kuitenkin ohjaajana tässä Twin Towein tapauksessa toimi draamaterapeutti, jolla on kuitenkin enemmän valmiuksia ja ammattitaidon tuomaa pätevyyttä myös ”terapoida” toimintaan osallistuneita poikia. Suomessa linjaus draamaa työvälineenä käyttäville ohjaajille on usein hyvin tiukka: draamaohjaaja ei voi olla terapeutti, vaikka käytännössä usein draamatyöskentely voisi tätä vaatia. (Vapaista teatterin tekijöistä koostunut suomalaisryhmä draamaräätälit on ratkaissut ongelman ottamalla joihinkin forum-teatteriesityksiinsä mukaan psykologin.)

Taylorin esittelemässä projektissa keskeisessä asemassa oli draamaterapeutti, joka  työskenteli poikien kanssa. Taylor ei selvittänyt tarkemmin draamaterapeutin koulutusta, mutta uskon k.o henkilön pystyvän vastaavaan niin draaman eteenpäin viemisestä kuin psykologisten vaikutusten seuraamisesta ja työstämisestä. Draamaterapeutin ja poikien työskentelyssä keskeistä oli, että Twin Towerin kaatumisen nähneet pojat saivat luvan kanssa purkaa omia silminnäkijätarinoitaan ja asian herättämiä pelkoja. Projektin kuluessa ryhmä loi näytelmän, joka auttoi heitä käsittelemään tuntojaan aiheeseen liittyen. Näytelmän luominen oli taiteellista lopputulosta keskeisemmässä asemassa. 

Samankaltaisesta ilmiöstä on kirjoittanut Tiina Holmberg teoksessa Surevan lapsen kanssa. Holmberg toteaa, että toistamalla trauman leikkiolosuhteissa lapsi voi hallita asian (toisin kun todellisuudessa). Asian hallitsemisen kokeminen puolestaan vähentää asiaan liittyvää pelkoa ja ahdistusta. Mielestäni järkyttävästä aiheesta teatteriesityksen tekemisen voisi nähdä toimivan samaan tapaan. Tekemällä kaksoistornien tuhoutumisesta näytelmän nuoret pojat pystyivät tällä kertaa hallitsemaan tapahtumia, mikä voinee hälventää asiaan liittyvää pelkoa ja ahdistusta. 

Mieleeni tulee myös ajatus siitä, että teatteriesityksen tekemisen kautta trauma tilanne saadaan vietyä myös yksityiseltä tasolta yleiselle. Teatteriesityksen kautta asialle voidaan antaa konkreettinen muoto, johon muut voivat samaistua. Hyvin vaikeasta asiasta puhuminen sen sijaan voisi olla hyvin haastavaa tai toisille jopa mahdotonta. Teatteriesityksellä voidaan siis jakaa tietoa muille siitä miltä minusta tuntuu ja saada muita ymmärtämään omaa kokemusmaailmaa. Yksillään tämä on tärkeä tekijä, usein suru ja pelko kasvavat suunnattomiin mittasuhteisiin, jos asioita ei voi jakaa ja niiden kanssa jää yksin.

Applied theatre toimii eri tavoin ja eri tasoilla

Yksi teatterimuodon tärkeistä tehtävistä on lisätä osallistujien tietoisuutta ja opettaa uusia asioita. Tämä lienee olennaista esim. kehitysmaissa, joissa teatteri-iskuilla yritetään saavuttaa laajoja joukkoja ja esitykset käsittelevät jotakin päivän polttavaa aihetta (esim. hiv-valistus) Tavoitteena on tällöin parantaa ihmisten itsensä ja heidän lähimmäistensä elämää. Kun tiedonjakaminen on päätavoitteena, voidaan puhua myös theatre for development toiminnasta, jossa yleisöä valistetaan ja opetetaan teatteriesityksen kautta. Kesällä 2007 sain tämän kaltaisten esitysten seuraamisesta kokemusta Keniassa, jossa erilaiset pienet teatteriryhmät pyrkivät yleisön valistamiseen näytöksillään. Teatteriesityksille oli yleistä, että ne koostuivat monesta pienestä esityksestä, joista jokainen käsitteli eri aihetta. Esimerkiksi yksi esityksistä näytti tanssin keinoin tarinan siitä mitä tapahtui nuorukaiselle, joka alkoi käyttää huumeita, toinen esitys puolestaan kertoi mitä, tapahtui miehelle, joka ei kuunnellut toisen vanhemman miehen neuvoja. Näille esityksille oli ominaista, että onnellisen lopun asemasta yleisölle näytettiin konkreettisesti mitä ”vääristä” valinnoista seurasi. Applied theatren tavoitteena kuitenkin  on ennemminkin herättää yleisön omaa ajattelua ja tuoda esiin myös aiheita, joihin ei ole olemassa mustavalkoisia vastauksia, joten tavoitteet eroavat siltä osin theatre for development – suuntauksen valistavasta otteesta.  

Teatterimuoto tarjoaa myös  mahdollisuuden tutkia ihmisten tekoja eri tilanteissa. Forum teatteri-tyyppinen teatteri toimintakenttänä tarjoaa samoin hyvän mahdollisuuden erilaisten toimintatapojen testaamiseen. Valmiiden vastausten antamista tärkeämpää on saada yleisö mukaan ja omakohtaisesti ajattelemaan miten eri tilanteissa voisi toimia mahdollisimman positiivisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämä on tärkeää työtä työskennellessä sellaisten yleisöjen kanssa, jotka kokevat etteivät pysty itse vaikuttamaan omaan elämäänsä. (Niin ikää Keniassa sain todisteita siitä, että teatteri on oikeasti muutosvoimainen työväline. Haastattelin 17-vuotiasta nuorta tyttöä, joka oli päässyt mukaan nukketeatterikiertuetta toteuttavaan suomalais-kenialaiseen teatteriprojektiin. Tyttö kertoi, että hän ei ollut oikeasti ennen projekti mukana oloaan ajatellutkaan, että hän oikeasti voisi olla oman elämänsä toimija eli subjekti. Hän sanoi olleensa aikaisemmin vain orpo tyttö ”objekti”, jolle kaikki vain tapahtui hänen omasta tahdostaan riippumatta. Nyt tyttö sanoi, että oli ensi kertaa ymmärtänyt voivansa itse vaikuttaa elämäänsä. Tytön tulevaisuuden suunnitelmissa oli työskennellä orpolasten parissa ja auttaa heitä nukketeatterinukkejen avulla kertomaan omista tunteistaan.) En tiedä voisiko kyseessä olleen kaltaisen teatteriprojektin katsoa voivan kuulua applied theatren piiriin -Applied theatre kun tähtää yksilöita useammin kokonaisten yhteisöjen auttamiseen. Applied theatren lähtöajatus on enemmänkin siinä miten yhteisöjen tietoisuuden ja oikeudentajun lisääntyminen heijastuu myös yksilöihin.


VALISTAVAA TEATTERIA KENIASSA, KENIAN KAUPUNGIN TEATTERI KESÄLLÄ 2007:

Yksi Taylorin kuvaaman teatterin tehtävistä on vaurioituneiden identiteettien parantaminen ja traumojen käsittely. Tässä applied theatre lähentyneekin jo terapiamuotoa. Tavoitteena on tällöin myös ”heal damaged body image” eli suomennettuna ”vaurioituneen kehonkuvan parantaminen”, joka voisi tulla kysymykseen esimerkiksi osallistujilla, jotka ovat vammautuneet tapaturmaisesti tai joutuneet esimerkiksi raiskauksen uhreiksi. Tärkeää on jälleen antaa tapahtuneella teatterinkieltä puhuva muoto ja päästä täten käsittelemään vaikeaakin asiaa.  

Kaikkien eri tavoitteiden suhteen on keskeistä, että teatterimuoto on nimenomaan osallistujien – ei katsojien teatteria. Samankaltaisia ajatuksia ovat aiemminkin monet teatterin uudistajat peräänkuuluttaneet. Esimerkiksi Jerzy Grotowski tavoitteli nimenomaan osallistujien teatteria, kuitenkaan applied theatressa on  harvemmin mukana Grotowskn kaipaamaa rituaaliluonnetta, vaikka osallistujien sitouttaminen esitykseen onkin varmasti oleellista. 

Applied theatre lähenee myös monessa suhteessa prosessidraamaa, forum-teatteria ja TIE-teatterimuotoja (theatre in education). Yhtymäkohtia ovat mm. käytetyt työtavat, joista  esimerkiksi roleplay (roolileikki), hotseat (kuumatuoli), teacher in role (ohjaaja

roolissa) alkavat olla suomessakin draamapedagogiikassa yleisesti tunnettuja termejä. 

Valottaakseen applied theatren monimuotoisuutta ja toteutumista käytännössä Philip Taylor esittelee teoksessaan käytännön tapauksia. Tapaukset on kuvattu selkeästi ja niistä voi suomalainenkin draamaohjaaja saada ideoita draamatoiminnan suunnitteluun. 

Yhdessä Taylorin esittelemässä tapauksessa käsiteltiin päiväkoti-ikäisten lasten varastamista. Tärkeää oli saada oli saada lapset ymmärtämään omat teot draamassa ja se miten lasten omat motiivit vaikuttivat päätöksiin. Toisaalta yhtälailla tärkeää oli ymmärtää myös toisen tunteet ja varastamisen vaikutukset muihin ihmisiin. 

Draamaan rakennetuissa konfliktitilanteissa lapset saivat kokeilla useita eri rooleja. Heidän ikänsä huomioiden oli perusteltua, että lapset kokeilivat miten voisivat itse toimia eri lailla samassa tilanteessa. Toisaalta lapsia kannustettiin asettumaan myös muihin kuvitteellisiin rooleihin, mikä helpottaa toiseen ihmiseen samastumista ja empatian kokemista. 

Nuorten ja aikuisten parissa työskenneltäessä kirjassa esitellyn teatterimuodon kaava tulee selkeämmin esiin. Aluksi on toiminta, jota osallistujat  reflektoivat, tätä puolestaan seuraa muutos.

Kuitenkaan käytännössä ei teatteriesitykseen osallistumisella voi realistisesti olla näin konkreettista vaikutusta. Myös onnistuneen teatterikokonaisuuden hyvällä ennakkosuunnittelulla on merkitystä. ”Teaching artist” tai ”drama therapist” suunnittelee mitä tahtoo saavuttaa ja miten kokonaisuus suunnitellaan niin, että se varmasti saavuttaa yleisön tarpeet. Tämän vuoksi applied theatre saattaa olla rakennettu esimerkiksi forum teatteria monimutkaisemmalla kaavalla. Forumissahan nähdään yleensä yksi esitys, jota läpikäydään myöhemmin. Applied theatre voi puolestaan näyttää saman kohtauksen vaikkapa kolmesta eri näkökulmasta ennen kuin yleisö otetaan mukaan. Draaman päähenkilöihin tutustutaan monipuolisesti. Eräässä Taylorin esittelemässä casessa mietitään esimerkiksi aluksi miten päähenkilöksi nostetun pojan eri tavarat voisivat paljastaa tämän suhteesta kouluun, isään ja itseensä. Pohdinnan seurauksena ja osallistumalla pienryhmässä pohdintaan katsojilla tulee ”omistajuus” suhde päähenkilöön ja he kokevat tarinan ja esityksen omakseen. 

Kaikkiaan teoksen esimerkkitapauksia oli hyvin mielenkiintoista lukea koska ne herättivät ajatuksia, minkä tyyppisiä esityksiä voisi itsekin suunnitella ja toteuttaa. Aiheet kun eivät nykysuomesta lopu. Teemoja, joihin voisi tarttua löytyy päivittäin lehdistä ja uutisista. Niitä voisi työstää ja ottaa keskusteluun käsikirjoittamalla esityksen, joka käyttää  erilaisia forum-, draamaprosessi- ja nyt kirjassa applied theatre esiteltyjä tekniikkoja.